Miten revontulet muuttivat suhdettamme pimeyteen

Tässä blogissa

Yö, joka jäi mieleen

Oli lähes keskiyö. Olimme sammuttaneet talon valot ja istuimme terassilla lämpimästi pukeutuneina katsellen pimeää taivasta. Aluksi ei tapahtunut mitään. Sitten ilmestyi haalea vihreä verho. Muutamassa minuutissa valo liikkui yllämme kaarina, spiraaleina ja aaltoina.

Ääntä ei kuulunut, ja ajantaju katosi. Sen illan jälkeen pimeys ei ole tuntunut minusta yhtä tyhjältä, vaan täynnä mahdollisuuksia.

Pimeyteen tutustuminen

Moni yhdistää pimeyden yksinäisyyteen tai epävarmuuteen. Lapissa pitkät talviyöt kuuluvat vuoden rytmiin. Ne tuovat rauhallisia hetkiä ja mahdollisuuden nähdä revontulia.

Yöllä pienet asiat erottuvat: tähdet, lumen narskunta ja taloa ympäröivä hiljaisuus. Vähitellen opimme kokemaan pimeyden sen sijaan, että vain odottaisimme päivänvaloa.

Miten revontulet syntyvät?

Revontulet syntyvät Auringosta tulevien varattujen hiukkasten vuorovaikutuksesta Maan magneettikentän ja ilmakehän kanssa. Niiden näkemiseen tarvitaan riittävän pimeä taivas, sopivaa aktiivisuutta ja pilvetön näkymä.

Syyskuusta maaliskuuhun Lapissa on paljon pimeitä öitä tarkkailuun. Myöhäisilta ja keskiyön lähitunnit voivat olla sopivia, mutta mikään kellonaika ei takaa revontulia. Vähäinen keinovalo, kuten Ranuan rauhallisessa ympäristössä, helpottaa taivaan tarkkailua.

Mitä kokemuksesta jää?

Liikkuvan valon alla tunnemme olevamme yhtä aikaa pieniä ja osa jotakin suurempaa. Usein kukaan ei sano mitään. Katsominen riittää.

Jotkut vieraat kertovat suhtautuvansa pimeyteen kokemuksen jälkeen eri tavalla ja odottavansa pitkiä talviöitä. Meille siinä on osa revontulten viehätystä: ne muuttavat näkymän lisäksi sitä, miltä yö tuntuu.